23. lokakuuta 2016

Rowlingin poimittaislinjalla Laosissa

Tai ei nyt aivan, mutta tästä mielikuvasta en ole päässyt eroon sen jälkeen, kun kaveri sen mun päähäni istutti. Nyt en saa tarpeekseni tästä mahtavasta ja nostalgisia potter-viboja nostattavasta kulkupelistä eli sleeper bussista ♥ Tämä on tuttu matkustusväline todellisille reissuroopeille, mutta kyllä sitä ensimmäisellä kerralla itse katsoi hetken ällistyneenä ympärilleen. Hyvin pian ymmärsi olla kiitollinen lattiatason makuusopesta, sillä voi sitä pomppuista kyytiä. Olin myös iloinen omasta matkakaverista, sillä jokaiselle pedille sijoitettiin kaksi matkustajaa... Tunnelma olisi ollut tiivis siinä metrin levyisellä sängyllä vieraan matkaajan kainalossa.


"Laos on 6,8 miljoonan asukkaan sisämaavaltio Kaakkois-Aasiassa. Sen rajanaapureita ovat ThaimaaMyanmar , KiinaVietnam ja Kambodža. Maa on köyhä ja vuoristoinen. 
Entinen Ranskan siirtomaa on virallisesti sosialistinen valtio, jonka kulttuuria sävyttää buddhalaisuus. 
Sen sademetsissä elää harvinaisia eläinlajeja." - Wikipedia


Reittimme eteni siis Chiang Raista rajan yli Laosiin ja kolusimme matkalla pikkukyliä, joissa pysähdyimme lähinnä yöpymään bussiasemien guesthouseissa ja syömään hyvin vaatimattomasti kadun varsilla päivystävien tätien patojen äärellä. Liikuimme aika maaseudulla, jossa kukaan ei tainnut ymmärtää englantia, joten ruokaa tilattiin osoittelemalla tai yksinkertaisella elekielellä eli lusikoimalla näkymätöntä ruokaa ääntä kohden. Nälkä oli yleensä sitä luokkaa, ettei nirsoilulle ollut sijaa ja kaikki tarjoiltu ruoka meni kyllä kaupaksi jokaista epämääräistä lihapalleroa myöten.

Mika oli puhunut maan tieinfrastruktuurista, mutta silti Laosin pitkät välimatkat ja huonokuntoiset autotiet löivät hieman vasten kasvojani. Eli aikaa tien päällä tuli vietettyä paljon bussien madellessa hiljalleen kaupungista toiseen. Näillä matkoilla sain myös harjoittaa seurapiirirakkoani, sillä koko bussia ei todellakaan kehtaa vaatia pysähtymään vessatauolle kahden tunnin välein...

Ensimmäinen kohde oli pohjoinen Luang Namtha, jonne päädyimme kansallispuiston ja trekkailun perässä. Päivien matkustaminen kuitenkin vaati verojaan ja elo oli jotenkin tahmeaa: emme saaneet tehtyä päätöksiä varattavista retkistä, kaikki tuntui kalliilta ja sitä olisi vain halunnut nukkua. Kaupunki on ekoturismin mekka, hinnat vähän sen mukaisia, joten nopeiden pohdintojen jälkeen päätimme vain nukkua kunnon yöunet ja jatkaa matkaa. Pelkäsin, että tällainen turha lenkki tulisi vielä harmittamaan, mutta itsellä ainakin suunnitelmamuutos unohtui välittömästi ja olin valmiina ottamaan Luang Prabangin avosydämin vastaan!


Kyllä, tässä on kuvasaldo näiltä reissupäiviltä. Ei paljon kameraa jaksanut esiin kaivaa ja olin itkeä onnesta kun tarjoilija toi eteeni yllä näkyvän tofuleivän ja ja reissun viimeisen loistavan jääteen. Hinnoista huomasi, että enää ei olla Thaimaassa, mutta kerrankos sitä itseään lomalla hemmottelee. 

19. lokakuuta 2016

Temppelien säihkettä ja oopiumviljelmiä Thaimaan rajalla

Viimeiset päivät Thaimaassa koluttiin aivan rajalla sijaitsevaa Chiang Raita ja lähikyliä. Kuten monet reppuselät, mekin eksyttiin nurkille tarkoituksena ylittää Thaimaan ja Laosin raja. Tästä syystä kaupunki jäi hyvin vieraaksi ja koimme vain pintaraapaisun iltatoreilla ja tärkeimmissä turistikohteissa. Koska ohikulkumatkalla oltiin, taisin vaatimalla vaatia, että mun on nähtävä Wat Rong Khun eli turistille tutummin Valkoinen temppeli!

Törmäsin temppeliin useassa matkablogissa tehdessäni kotona hieman kaupunkien taustatutkimusta ja kartoittaessani tärkeimpiä nähtävyyksiä. Jumalaisen kauniiksi ja hohtavaksi kuvailtua temppeliä ei kuulemma voi jättää näkemättä ja kokematta, mikäli näillä nurkilla liikkuu. Temppeli on taiteilija Chalermchai Kositpipan alati kehittyvä taideteos ja hyvin moderni versio perinteisestä buddhalaisesta temppelistä. Valkoisena ja hopeana hohtava ulkopinta on luotu tuhansista ja taas tuhansista pienistä peilinpalasista, mutta se ei ole tämän nähtävyyden vaikuttavin asia.

Kaukaa tähyiltynä rakennelma on kuin mikä tahansa äärimmäisen kaunis temppeli, mutta lähempänä sitä huomaa eriskummallisia, surrealistisia ja äärimmäisen kiehtovia patsaita ja koristuksia. Temppeliä vartioivat demonit, sillalle kurottelee onnettomien kohtaloiden kourat, mutta ovia lähestyessä kohtaa lempeitä patsaita. Temppelin onkin tarkoitus kuvata matkaa helvetistä valaistumiseen ja sama linja jatkuu sisätiloissa, joissa valitettavasti oli valokuvauskielto. TÄSSÄ blogissa kuitenkin muutama kuva kiinnostuneille.

Seinät ovat täynnä yksityiskohtaisia maalauksia ja erityisesti takaseinä on herättänyt ihastusta matkaajissa: maalaus kuvaa teeman mukaisesti hyvän ja pahan viimeistä taistelua, jossa esiintyy hieman jopa yllättäviä hahmoja ja tapahtumia. Kuvakirjoon mahtuu NY:n kaksoistornien tuho, Osama Bin Laden, Jigsaw, Batman, Harry Potter, Hello Kitty ja jopa Nokian kännykkä. Hahmoja on älytön määrä eli jokunen hetki menee naureskellessa ja osoitellessa seinälle.

Menetin pienen palan sydämestä tälle nähtävyydelle ja osa syy varmasti oli sen prinsessalinnamaisuus, sillä tietysti haaveilin heti pytingin asuttamisesta. Mutta noin muutenkin näky oli todella vaikuttava ja olisi kiva käydä paikan päällä toistekin.



Toinen kohteemme oli Kultaisen kolmion alue, joka siis tarkoittaa Thaimaan, Myanmarin ja Laosin rajojen yhtymäkohtaa. Alue on ollut tunnettu oopiumunikkopelloistaan, huumekaupasta ja salakuljetuksista. Kyseiselle paikalle järjestetään aivan liikaa turistiretkiä, sillä kaikkihan haluavat kuvauttaa itsensä pisteessä, josta näkyy yllä mainitut kolme maata. No kun ei edes näy. Onneksi oli kuitenkin kaunista maalaismaisemaa sekä vaikuttava Mekong-joki. Me emme suinkaan näiden valokuvien perässä ajelleet tänne vaan syynä oli ainoastaan Hall Of Opium eli Oopiumimuseo, joka oli muuten varmaan ainoa turistikohde, jossa sai olla r a u h a s s a. 

Museo esitteli kuvia ja välineitä entisajan oopiumin kasvatukseen ja käyttöön, historiaa sekä käytön seurauksia. Tosin esillä on enemmän oopiumin historiasta Kiinassa kuin sen viljely Kultaisessa kolmiossa. Museo oli valtavan kokoinen, katseltavaa riitti ja Mika oli ainakin fiiliksissä paikasta. Itsellä oli ilona tietysti reissuvatsa, joten pääasiassa säntäilin pitkin tyhjiä käytäviä yrittäen paikantaa lähimmät vessat. Ah tätä matkustamisen onnea.

Täällä Thaimaan rajalla tapahtui myös mun ensimmäinen kohtaaminen torakan kanssa silmästä silmään. Mika oli näistä pienistä vittupäistä kyllä kertonut ja mä tietty vähättelin ja selitin sietäväni yhdet ötökät. 

Otettiin viimeiseksi yöksi ihan naurettavan halpa homeen tuoksuinen luukku, jossa ei päivällä näkynyt ylimääräistä elämää. Illalla vessaan mennessä näin lattiaa pitkin vilistävän kaksi isoa mörköä. Ei sekään vielä mitään, mutta vetäessäni oven kiinni, hyppäsi sen alta toinen kusipää suoraan kohti! Tällainen yllätyshyökkäys todellakin aukaisi mun kielenkannat, mutta onneksi oli ötököihin tottunut seuralainen, joka toimitti torakan uuteen kotiin. Tapahtuman jälkeisenä yönä ei muuten tullut uni, sillä olin varma, että kyllä se toinenkin tappajatorakka haluaa mun kimppuuni vielä käydä... Noh pääsin tapahtuman yli ilman traumoja, mutta ehkä onni, etten myöhemmin reissulla joutunut enää näin läheisiin tekemisiin torakoiden kanssa.




Saatoimme myös vetää ruokaöverit viimeisen Thaimaassa vietetyn illan kunniaksi. Mika saa aina ylipuhuttua tähän jaettavien annosten tilaamiseen ja palkkiona on ähky, joka saa rukoilemaan hetkellisesti kuolemaa. Mutta mikäpä tuossakin oli istuskellessa: herkullista ruokaa, oma kulta, vieressä hiljalleen virtaava Mekong ja edessä viikkokaupalla seikkailuja. 
Lucky me.

11. lokakuuta 2016

Pai - Hippiparatiisi vuorten syleilyssä

Mitä teet kun Thaimaan kaoottinen liikenne ahdistaa tai kaipaat pientä lomaa lomasta? No matkustat tietysti Paihin!

Näin näyttivät tekevän kaikki muutkin matkaajat ja lopputuloksena oli Pohjois-Thaimaan oma reppureissaajaghetto Khao San Road, tosin ilman kaikkea sitä paniikkioireita aiheuttavaa bassonjytkettä ja hälinää. Tänne todellakin eksyvät kaikki, sillä ensimmäinen ihminen keneen törmäsimme, oli tietysti tuttu edellisen viikon norsuleiriltä. Eikä mikään ihme, sillä onhan kaupunki lähes pakollinen kohde kaikille pohjoisessa matkaaville. 

Kohteeseen pääsee ottamalla bussin Chiang Maista ja vaikka matkaa on vain reilut 100 kilsaa, tuhrautui matkaan liki neljä tuntia. Ja huh millaista tietä! 762 mutkaa, huimia korkeuseroja ja hitto mitä maisemia. Taisipa Mika vielä kertoa, että tällä tiellä sattuu lukuisa määrä onnettomuuksia... Kyyti ei ole kaikkein miellyttävintä korkeanpaikankammoisille tai herkästi pahoinvoiville, mutta odotus palkittiin, kun pääsimme perille ja vastassa oli sympaattinen lomakylä. 

Paikka on hyvin turistisoitunut, mutta jotenkin sydämellisellä tavalla. Rauhallisia katuja käppäilee toinen toistaan omituisemmin pukeutuneita elämäntapahippejä sekä luontoaktiviteettien perässä juoksevia ausseja. Koska oltiin liikenteessä matalasesonkiaikaan, oli Pai hyvin hiljainen päiväsaikaan, mutta iltaisin keskusta elävöityi, kun kaduille pystytettiin tutut ruokakojut ja baarit kutsuivat janoisia.



Meidän juhlimiset rajoittuivat ensimmäiseen iltaan, jolloin luotimme ehkä vähän sokeasti hostellisuosituksiin ja varasimme bungalovin Pai Circus Hostellista. Hyvin pian paljastui, että kyseinen paikka on juuri se, jonne nuoret reissaajat kokoontuvat jakamaan reissukokemuksia halvan oluen ääreen. Taisipa siellä erään puun juurella olla "Hippie Village"-kyltillä varusteltu tyynykasa, jota koristi lauma punasilmäisiä rastatukkia. Vaikka emme ihan tällaista party resortia olleetkaan vailla, oli paikassa toki paljon hyvääkin: makea uima-allas korkealla kukkulalla, mukavia ihmisiä ja komeita sirkusesityksiä. 

Hostelli tarjoaa siis myös mahdollisuuden harrastaa ja treenata sirkustemppuja, joita esiteltiin iltaisin bassomusiikin tahtiin. Eli suosittelen kyllä käväisemään paikan päällä joko uimassa tai ihailemassa sirkustaiturointia, mutta majoittumaan jossain minne basso ei kanna. Tosin köyhempi matkamies pestautuu Sirkukseen töihin, sillä apukäsiä kaivataan aina.

Loppu vierailu yövyttiin Pai Country Hutissa, joka on ehkä mun lemppari koko loman ajalta. Niin söpö mökki rauhallisella sijainnilla lähellä kuitenkin kaikkea. Nurkissa pyöri myös lauma koiria vailla haleja ja rapsutuksia. Paljon tuli makoilut terassilla riippumatossa värityskirja kaverina ja todellakin tuntui, ettei meillä ole mikään kiire mihinkään.


Paihin tullaan tavallisesti joko luonnon ja aktiviteettien perässä tai rentoutumaan riippumattoon Changi ja jointti kädessä. Me tavoiteltiin sopivaa tasapainoa tekemisen ja tekemättömyyden välillä, joten vuokrasimme jälleen mopon, joka oli loistava ratkaisu. Tällaisessä turistikeskuksessa myydään kyllä sikahintaisia retkipaketteja ja muita kokemuksia, mutta paljon parempaa on hankkia menopeli ja lähteä omalle tutkimusmatkalle. 

Ehdoton vierailukohde on Pain oma Grand Canyon, jolle kuvat eivät tee oikeutta. Kalliojyrkänteet ja - polut ovat henkeäsalpaavan kauniita ja pelottavia. Itse missasin paikan parhaat palat, sillä korkeanpaikankammo iski pahasti ja jalkojen lyödessä lukkoon, ei eteneminen vain yksinkertaisesti onnistunut. Kapeat polut kuitenkin jatkuvat kuulemma kilometrikaupalla ja kuumottavat instagram-kuvat ovat taattuja. Tästä siis rohkealla seikkailijalle mahtava kokemus ja onneksi tällaiset pelkurit voivat jäädä ihailemaan lumoavia maisemia polun lähtöpisteelle.

Toki koluttiin myös vesiputouksia, mutta koska sadekausi oli vasta alkamaisillaan, oli putoukset vähän nääh vähäisen veden vuoksi. Kannattaa kuitenkin tsekata ainakin Nam Pembok-putous, jonka vedessä on virkistävää viilentyä tälläisen seikkailupäivän lomassa.


Ja viimeisenä ravintolavinkki, joka kannattaa tallentaa! 
Meinasin saada hepulin kun tajusin kotona unohtaneeni kirjoittaa muistiin tai valokuvata erään pienen ravintolan nimen. Google maps kuitenkin pelasti ja voin jakaa helmen nimeltä Pen's Kitchen. Eksyttiin tänne vähän vahingossa ja aivan kokeilumielessä, sillä moni ravintola vaikutti meidän makuun liian länkkäriltä, liian kalliilta, yms. Tämä pieni lähes näkymätön ravintola yllätti meidät totaalisesti ja kävimmekin täällä lopulta päivittäin nauttimassa edullista thairuokaa ja reissun parhaat hedelmäshaket ja jääteet. Ah tänne mä kaipaan...

4. lokakuuta 2016

Retkellä aavekaupungissa

Näin väliin pieni postaus täältä Helsingistä! Vaikka matkapostausten rustaaminen on aivan ihanaa, on se hetkittäin myös vähän työlästä. Älytön määrä karsittavia kuvia, niiden käsittely ja ennen kaikkea se muistoihin uppoaminen. Etenen ehkä kolmen kuvan verran ja lopulta jään selaamaan kuvakansiota tuntikausiksi tai googlaamaan sitä tiettyä pikkuravintolaa Pain sivukadulla. Etenen siis hitaasti, mutta varmasti!

Pakkasin eilen eväät reppuun ja hurautin bussilla Laajasalon kupeeseen metsästämään Kruunuvuoren hylättyä huvila-aluetta. Tiesin kyllä, että paikkaa myllätään ja talot vedetään matalaksi, mutta silti yllätyin Kruunuvuoressa kohtaamaani näkyä. Pelkkää rakennustyömaata toisen perään, sillä alueelle on lähitulevaisuudessa nousemassa kokonaan uusi kaupunginosa.



Hetken pyörinnän jälkeen löytyi merenrantaan johtava polku ja sen varrelta muutama yhä pystyssä oleva torppa. Epäilen näidenkin katoavan lähiaikoina, sillä aluella näkyi kaivureita ja työmiehiä. Todellinen harmi menettää tällainen helmi, mutta onneksi ehdin itse vielä vierailulle. Se ympärillä vallitseva hiljaisuus ja syksyn tuoksu palautti mut 15 vuotta taakse päin, jolloin pyörittiin metsissä kaiken aikaa. Pitäisi oikeasti useammin vain ottaa ja lähteä retkelle, sillä toi auringonpaiste ja meren liplatus oli kuin ilmaista terapiaa.

Ja miksikö eksyin näille nurkille vasta nyt? No meittipä jättää pohjoisen ja muuttaa itäisille nurkille tossa loppuvuodesta, joten aloitin kotiutumisen jo nyt. Muutenkin asiat ovat sujuneet kotiinpaluun jälkeen todella sulavasti ja elämä Helsingissä ei olekaan hassumpaa. Eli eiköhän tämä talvi keskitytä taas kerryttämään matkakassaa, jotta jonakin päivänä saa jättää uuden kodin vieraan hoiviin. Pitää varmaan poistaa toi kummitteleva äkkilähdöt-välilehti...